Mä istun sängyn reunalla himassa. Miten helvetissä näin pääsi käymään? Menin lupaamaan, että lähden keskelle korpea kahden vanhuksen ja yhden aikamiespojan luokse asumaan. Vittu mä olen sekaisin. Mut pistettiin valitsemaan joko paikka katkaisussa täällä stadissa tai sitten menolippu mummolaan.
Nyt täytyy funtsia. Mähän voin mennä kaikkien mieliksi sinne maalle relaamaan ja hoitamaan nuppini sekä kroppani kuntoon. Pari viikkoa niin mä olen back in business. Nukun kunnolla, ulkoilen raittiissa ulkoilmassa, syön hyvää ruokaa ja saan muutaman lisäkilon. Ainahan mä voin ottaa sieltä hatkat jos alkaa liikaa ahdistamaan. Hyppään ekaan stadiin menevään bussiin.
Nyt pitäisi päästä radalla vielä käymään, että saisi vikat vedot. Väliaikaiset hyvästit elämän eliksiirille. Pakko päästä tapaamaan Veetiä. Selitän sille mun suunnitelman ja vakuutan ettei mun tarkoitus ole jättää sitä. Telepatiaa, puhelin soi ja Veeti pyytää luokseen. Ostanut kuulemma hyvät lenkkarit. Meidän koodikieltä poliisien varalta. Suljen puhelimen.
Nyt täytyy toimia varovasti. Mun pitäisi lähteä huomenna aamulla matkaan. Nyt sitä pitää siirtää vajaalla viikolla. Ensin mä vedän ja valvon 2-3 vuorokautta. Yhtenä päivänä laskuihin pilveä ja viinaa. Sen jälkeen voin mennä kotiin ja ottaa vaikka pari Pamia niin voin nukkua koko matkan sinne Jumalan selän taakse. Jos mä pyydän lupaa mennä tapaamaan Veetiä nyt niin ne kieltää heti. Mä kirjoitan faijalle tunteisiin vetoavan kirjeen niin se heltyy ja puhuu mutsin pään ympäri. Faija on se heikoin lenkki. Hei mä selitän, että mennään viettää rauhallinen ja rentouttava viikko Veetin vaarin mökillä. Niin kuin hyvästeiksi.
 |
Kuva kirjeestä isälle
|
Isä,
Sä rakastat mua ja olen silti sun oma tyttösi. Rakkaushan on juuri sitä ettei hylätä silloin, kun toinen on vähiten rakkauden arvoinen. Mun mielialani vaihtelee paljon ja välillä mä haluan olla pikku tyttö ja välillä taas itsenäinen nuori aikuinen. Olenkin siltä väliltä. Ravintolaan liian nuori ja bussissa taas aikuinen. Ei minkään ikäinen.
Toivon, että te ette kääntäisi selkäänne mulle niin kuin jotkut muut läheiset esimerkiksi kummit. Ehkä tämän ulkokuoren alla elää se pieni, viisas, vastuuntuntoinen, tunteellinen ihminen josta tulee yhteiskuntaan soveltuva. Hyväksytään toisemme sellaisina kuin olemme. Veetikin pitää sua tietämättään jonkinlaisena isänä, koska siltä puuttuu sellainen. Mä rakastan Veetiä niin kuin tämän ikäinen osaa rakastaa. Se on mulle kuin veli, paras ystävä ja rakkain ihminen johon voin luottaa.
Isä, kyllä musta ylpeydenkin aiheita löytyy niin kuin sinusta. Eläinrakkaus, rakkaus luontoon, herkkyys ja muista ihmisistä välittäminen. Tiedät sä isä, mä haluan olla jotakin. Mä haluan, että mulla on sellainen paperinpala, koulutodistus, että mä olen jotain. Minä itse. Mä lupaan hakea vielä kouluun. Kunhan mulle selviää mitä mä haluan olla isona.
Paha vaan, että en osaa olla nöyrä. Niin kuin et sinäkään. Ei edes Jumalan edessä. Onko kristinusko kehitetty vain siksi, että ihmiset itsessään on niin heikkoja. Että on aina joku joka on vahvempi ja jolle voi omatuntonsa purkaa. Joku joka kertoo mitä pitää tehdä ja mitä ei. Onko Jumala luonto? Vai onko ihminen itselleen Jumala?
Älä isä koskaan luule, että huumeet olisi mulle jumala. Tiedän, että se hallitsee ihmisiä, mutta ei minua. Mä haluan lähteä vielä kerran reissuun. Kokemaan elämää, ihmisiä, musiikkia. Niitä itseään, en huumeita. Lupaan, että tämän reissun jälkeen haen töitä tai opiskelen. Huolehdin kodista. Alan taas kirjoittamaan. Rakastan teitä, mutta elämäni elän itse. Luottakaa! Elämänmuutos on tapahtunut kohdallani. Mut ja Veeti on tarkoitettu yhteen. Pakko mun on sille selittää tämä mun lähtö ja todistaa etten jätä sitä.
Ollaan viikko siellä Veetin vaarin mökillä. Saunotaan ja grillataan makkaraa. Ei tietenkään mitään huumeita. Meille riittää toisemme. Pliiis,pliiis sitten mä lupaan lähteä mummolan. Suostu ja puhu äiti suostumaan myös.
T. Minä
Jätän kirjeen isän kaljapullon ja Norttiaskin viereen. Siitä se löytää sen. Lukee ja liikuttuu. Aamulla ne tulee sanomaan, että mä voin mennä vielä sinne Veetin mökille. Myhäilen mielessäni, kun menen nukkumaan. Uni tulee heti.
-Herää, aamupalalle ja sitten lähdetään, äiti sanoo ja repii peittoa pois mun päältä. Sua odotetaan mummolassa. Mä muutun punaiseksi raivosta. Äiti juo tyynesti kahvia, kun alan huutamaan:"Ettekö te lukenut sitä mun kirjettä jossa mä kerroin mitä mä haluan tehdä vielä ennen lähtöä? Mä en lähde mihinkään. Alan pukemaan vaatteita ja samalla poltan aamu röökiä. -"Nyt jumalauta istut ja kuuntelet! Me ollaan isän kanssa oltu yhteydessä ammatti-ihmisiin Irti huumeista. Ne kertoi mitä tehdään. Joko sä lähdet meidän kanssa autolla mummolaan tai me viedään sut katkaisuhoitoon. Enää et pyöritä meitä tahtosi mukaan. Jos päätät jatkaa huumeiden käyttöä niin saat jatkaa itseksesi."
Mutta kun mä tarvitsen kotia ja turvaa. Paikan minne mennä piiloon. Mä en pärjää muiden nurkissa. Veeti hermostuksissaan laskuissa pahoinpitelee mua. Viimeksi, kun vedettiin se skitsahti laskuissa. Löi mua mahaan, tukisti hiuksista, nipisti korvista ja haukkui siaksi, lehmäksi ja paskaksi. Valehtelevaksi kusipääksi. Halusi tappaa ja ei sitten soittanutkaan vaikka lupasi. En mä voi asua sen kanssa. Enkä mä halua mennä minnekkään katkolle kuuntelemaan jotain paskan jauhantaa ja tunkemaan jotain vitun lasikuulia tyhjään muovipulloon.VITTU.
Mä kävelen niiden välissä autoon. Istun pakettiautossa niiden keskellä. Isällä on krapula ja pinna kireällä. Tämä on niin tätä. Mä laitan faijan kiusaksi radion tosi kovalle. Siellä soi Eppujen vuonna 85." Ei lopu täältä polle ei amfetamiini", mä laulan äidin korvaan tosi lujaa.
Jotenkin mä tajuan olevani jollakin psykoottisella matkalla. Mun todellisuudentaju on aika hukassa ja mä välillä joudun kuristavan pelon valtaan. Mä tiedän olevani heikoilla. Psyyke hajonnut kamasta, valvomisesta, rikollisesta elämästä ja psyykkaamisesta. Mua on henkisesti kohdeltu välillä kuin koiraa. Nyt yritän pitää raunioita kasassa.
Äiti ottaa mua kädestä kiinni:" Kyllä sä pärjäät. Aika auttaa." Mä nukahdan. Mä voisin nukkua ikuisesti. Voi kun voisi aina vain olla matkalla eikä koskaan tulla perille.
Mä työnnän kotiavaimen lukkoon ja käännän. Ei tapahdu mitään. Yritän uudestaan. Ei mitään. Jumalauta, ne on vaihtanut lukot. Potkaisen ovea. Ensin raivostun. Eihän ne voi tehdä noin. Estää mun pääsyn omaan kotiini. Missä mä nyt käyn suihkussa, syömässä ja lepäämässä? Sitten mä pelästyn. Ne on saanut tarpeekseen ja hylännyt mut. Mulla ei ole enää ketään eikä mitään. Olen tyhjän päällä.
Äiti vastaa puhelimeen töissä:" Me ei jakseta isän kanssa enää. Sua ei voi päästää enää yksin sisälle kotiin. Varastat kaiken minkä mukaasi saat. Käytät kotia hotellina, jossa käyt peseytymässä, syömässä, nukkumassa univelkoja pois ja pesetät vaatteesi. Sitten jaksat taas radalla piikittää itseäsi. Sulla on nyt vaihtoehtoina lähtö katkaisulaitokseen tai muutat mummin sekä ukin luo asumaan keski-Suomeen." -"Voi vittu", mä lataan ja lyön luurin korvaan.
Selvisi, että vanhempani olivat löytäneet vaihteeksi neulan mun tavaroiden seasta. Ne olisi päästänyt mut sisään käymään kotona ja suihkussa, mutta mua oltaisiin vahdittu kuin jotain rikollista. Mä hyppään seuraavaan bussiin ja painun takaisin mun oikean perheen luo. Tämä "karkoitus" pyörii mun päässä ja mulla on paha mieli. Soitan faijalle ja sovitaan, että pääsen käymään kotona seuraavana aamuna.
Mä makaan säkkituolissa kasettien ympäröimänä ja mankka kiinni korvassa. A KING OF THE HILL soi ja fiilis on CLEAR. Superfiilis, huippufiilis. Mä yritän unohtaa todellisuuden ja vetää lisää kamaa, että se onnistusi. Vedän liikaa ja fiilis meneekin överiksi. Otan Asperiinia päänsärkyyn. Kello lähenee kolmea yöllä. Koko aika päässä pyörii ajatus siitä, että olen koditon. Kuinka kauan tuo oikea perhe antaa mun pyöriä nurkissa? Mistä mä saan ruokaa? Rahaa? Ennen kaikkea mihin mä pääsen nukkumaan, lepäämään ja olemaan turvassa? Mun pää sekoaa koko ajan lisää ja ainoat kehen mä vielä luotan on äiti ja isä.
Mä jopa juon teetä, jossa piriä. Mä en saa oloani hyväksi ja pelkään koko ajan enemmän, että sekoan. Silti vedän jotain koko ajan. Vain aineet vaihtuvat. Ei ole rahaa joten päätetään kavereiden kanssa pölliä kaljaa kaupasta. Lätkäkassillinen ja pari koria kaljaa vaan kylmästi kassojen ohi. Tuntuu ettei ne vaan uskalla puuttua varastamiseen, vaikka huomaavatkin. Poltan pilveä ja juon lämmintä olutta. Tuntuu ettei mikään nouse päähän.
Astun kantakapakkaan ja mut toivotetaan tervetulleeksi tuttujen pöytään. Nämä kaverit eivät piikitä. Saankin kuulla siitä miten urpo olen, kun käytän kamaa. Mua haukutaan piripelleksi ja nistiksi. Saan lainaksi rahaa ja alan kumoamaan oluttuoppeja. Välillä käydään pihalla polttamassa pilveä. Fiilis alkaa kohentua ja koko porukka kutsutaan yhden tutun muijan luokse. Siellä virtaa viina, olut ja joku koko ajan työntää ladattua piippua käteen.
Jossain vaiheessa naapurit hermostuivat meteliin ja soittivat kytät. Paikalle pamahtaa 5 poliisiautoa ja 11 kyttää. Yksi kundi, Hyrrä kilahtaa täysin ja heittää poliiseista kaksi pihalle kämpästä. Samalla se vetää housut nilkkoihin ja pyllistää. Mä yritän puolustaa kavereitani ja alan aukomaan päätäni. Sitten me saadaankin kyytiä ja hävitään 6-0. Kyllä me hyvin vastaan pistettiin kuitenkin.
Putkassa ne irroittaa käsiraudat ja pistää kundit omaan koppiin ja mut sen toisen muijan kanssa omaan. Päivällä meidät tytöt päästetään vapaalle 13 aikaan. Mulla on aivan järkyttävä kankkunen. Kysellään kundien perään, mutta kytät toteaa, että: "Jätkät on enemmän sekaisin nyt kun tullessaan tänne." Yhden niistä on onnistunut luikkia sivuun ratsauksesta ja on saanut salakuljetettua pilveä selliin. Jätkät syö paloja biitistä eikä humalakaan ole vielä haihtunut nupista. Illalla mä lainaan lisää rahaa ja parantelen darraa sillä millä se on tullutkin.
Mä en ole nähnyt isää enkä äitiä ainakaan kahteen viikkoon. Mä olen joko pirissä, pilvessä tai kännissä. Tai kaikissa. Mä olen 17v. koditon narkomaani. Mä olen velkaa rahaa ja huumeita. Pelkään olla ihmisten seurassa, sillä alan olla todella vainoharhainen. Yhtenä iltan vedän kunnon töötit ja päätän yrittää puhuttaa isää niin, että saisin tulla takaisin kotiin asumaan. Isä on humalassa ja kertoo, että ikävöi minua, mutta äidin päätä ei enää käännetä.
Päivät menevät ostoskeskuksessa pyöriessä kuluttaen aikaa. Pesaisen kasvot ja kainalot kahvilan vessassa ja vaihdan puhtaamman näköiset vaatteet. Rahat riittävät yhteen kahviin. Olen uupunut, surullinen ja pelokas. Kaikki kärjistyy siihen, että istun juna-asemalla ja tuijotan ohi meneviä junia. En pysty hyppäämään junan alle. Junat kolistelevat ohi.
Jalat ovat painavat kun nousen rappusia kolmanteen kerrokseen. Soitan ovikelloa. Äiti avaa oven ja katsoo minua surullisesti. "Äiti, mä lähden mummolaan.Se on loppu nyt." Äiti purskahtaa itkuun.
