blogbook.fi/piikittajastaperhonen/

Kirjoitan tällä hetkellä sivustolla Blogbook ja Lifestyle osiossa. Blogin nimi edelleen Piikittäjästä perhonen <3
Nähdään siellä :)

https://blogbook.fi/piikittajastaperhonen/

Viimeinen oljenkorsi (Chipsi 17v.)

Mä istun sängyn reunalla himassa. Miten helvetissä näin pääsi käymään? Menin lupaamaan, että lähden keskelle korpea kahden vanhuksen ja yhden aikamiespojan luokse asumaan. Vittu mä olen sekaisin. Mut pistettiin valitsemaan joko paikka katkaisussa täällä stadissa tai sitten menolippu mummolaan.

Nyt täytyy funtsia. Mähän voin mennä kaikkien mieliksi sinne maalle relaamaan ja hoitamaan nuppini sekä kroppani kuntoon. Pari viikkoa niin mä olen back in business. Nukun kunnolla, ulkoilen raittiissa ulkoilmassa, syön hyvää ruokaa ja saan muutaman lisäkilon. Ainahan mä voin ottaa sieltä hatkat jos alkaa liikaa ahdistamaan. Hyppään ekaan stadiin menevään bussiin.

Nyt pitäisi päästä radalla vielä käymään, että saisi vikat vedot. Väliaikaiset hyvästit elämän eliksiirille. Pakko päästä tapaamaan  Veetiä. Selitän sille mun suunnitelman ja vakuutan ettei mun tarkoitus ole jättää sitä. Telepatiaa, puhelin soi ja Veeti pyytää luokseen. Ostanut kuulemma hyvät lenkkarit. Meidän koodikieltä poliisien varalta. Suljen puhelimen.

Nyt täytyy toimia varovasti. Mun pitäisi lähteä huomenna aamulla matkaan. Nyt sitä pitää siirtää vajaalla viikolla. Ensin mä vedän ja valvon 2-3 vuorokautta.  Yhtenä päivänä laskuihin pilveä ja viinaa. Sen jälkeen voin mennä kotiin ja ottaa vaikka pari Pamia niin voin nukkua koko matkan sinne Jumalan selän taakse. Jos mä pyydän lupaa mennä tapaamaan Veetiä nyt niin ne kieltää heti. Mä kirjoitan faijalle tunteisiin vetoavan kirjeen niin se heltyy ja puhuu mutsin pään ympäri. Faija on se heikoin lenkki. Hei mä selitän, että mennään viettää rauhallinen ja rentouttava viikko Veetin vaarin mökillä. Niin kuin hyvästeiksi.

Kuva kirjeestä isälle

Isä,

Sä rakastat mua ja olen silti sun oma tyttösi. Rakkaushan on juuri sitä ettei hylätä silloin, kun toinen on vähiten rakkauden arvoinen. Mun mielialani vaihtelee paljon ja välillä mä haluan olla pikku tyttö ja välillä taas itsenäinen nuori aikuinen. Olenkin siltä väliltä. Ravintolaan liian nuori ja bussissa taas aikuinen. Ei minkään ikäinen.

Toivon, että te ette kääntäisi selkäänne mulle niin kuin jotkut muut läheiset esimerkiksi kummit. Ehkä tämän ulkokuoren alla elää se pieni, viisas, vastuuntuntoinen, tunteellinen ihminen josta tulee yhteiskuntaan soveltuva. Hyväksytään toisemme sellaisina kuin olemme. Veetikin pitää sua tietämättään jonkinlaisena isänä, koska siltä puuttuu sellainen. Mä rakastan Veetiä niin kuin tämän ikäinen osaa rakastaa. Se on mulle kuin veli, paras ystävä ja rakkain ihminen johon voin luottaa.

Isä, kyllä musta ylpeydenkin aiheita löytyy niin kuin sinusta. Eläinrakkaus, rakkaus luontoon, herkkyys ja muista ihmisistä välittäminen. Tiedät sä isä, mä haluan olla jotakin. Mä haluan, että mulla on sellainen paperinpala, koulutodistus, että mä olen jotain. Minä itse. Mä lupaan hakea vielä kouluun. Kunhan mulle selviää mitä mä haluan olla isona.

Paha vaan, että en osaa olla nöyrä. Niin kuin et sinäkään. Ei edes Jumalan edessä. Onko kristinusko kehitetty vain siksi, että ihmiset itsessään on niin heikkoja. Että on aina joku joka on vahvempi ja jolle voi omatuntonsa purkaa. Joku joka kertoo mitä pitää tehdä ja mitä ei. Onko Jumala luonto? Vai onko ihminen itselleen Jumala?

Älä isä koskaan luule, että huumeet olisi mulle jumala. Tiedän, että se hallitsee ihmisiä, mutta ei minua. Mä haluan lähteä vielä kerran reissuun. Kokemaan elämää, ihmisiä, musiikkia. Niitä itseään, en huumeita. Lupaan, että tämän reissun jälkeen haen töitä tai opiskelen. Huolehdin kodista. Alan taas kirjoittamaan. Rakastan teitä, mutta elämäni elän itse. Luottakaa! Elämänmuutos on tapahtunut kohdallani. Mut ja Veeti on tarkoitettu yhteen. Pakko mun on sille selittää tämä mun lähtö ja todistaa etten jätä sitä.

Ollaan viikko siellä Veetin vaarin mökillä. Saunotaan ja grillataan makkaraa. Ei tietenkään mitään huumeita. Meille riittää toisemme. Pliiis,pliiis sitten mä lupaan lähteä mummolan. Suostu ja puhu äiti suostumaan myös.

T. Minä

Jätän kirjeen isän kaljapullon ja Norttiaskin viereen. Siitä se löytää sen. Lukee ja liikuttuu. Aamulla ne tulee sanomaan, että mä voin mennä vielä sinne Veetin mökille. Myhäilen mielessäni, kun menen nukkumaan. Uni tulee heti.

-Herää, aamupalalle ja sitten lähdetään, äiti sanoo ja repii peittoa pois mun päältä. Sua odotetaan mummolassa. Mä muutun punaiseksi raivosta. Äiti juo tyynesti kahvia, kun alan huutamaan:"Ettekö te lukenut sitä mun kirjettä jossa mä kerroin mitä mä haluan tehdä vielä ennen lähtöä? Mä en lähde mihinkään. Alan pukemaan vaatteita ja samalla poltan aamu röökiä. -"Nyt jumalauta istut ja kuuntelet! Me ollaan isän kanssa oltu yhteydessä ammatti-ihmisiin Irti huumeista. Ne kertoi mitä tehdään. Joko sä lähdet meidän kanssa autolla mummolaan tai me viedään sut katkaisuhoitoon. Enää et pyöritä meitä tahtosi mukaan. Jos päätät jatkaa huumeiden käyttöä niin saat jatkaa itseksesi."

Mutta kun mä tarvitsen kotia ja turvaa. Paikan minne mennä piiloon. Mä en pärjää muiden nurkissa. Veeti hermostuksissaan laskuissa pahoinpitelee mua. Viimeksi, kun vedettiin se skitsahti laskuissa. Löi mua mahaan, tukisti hiuksista, nipisti korvista ja haukkui siaksi, lehmäksi ja paskaksi. Valehtelevaksi kusipääksi. Halusi tappaa ja ei sitten soittanutkaan vaikka lupasi. En mä voi asua sen kanssa. Enkä mä halua mennä minnekkään katkolle kuuntelemaan jotain paskan jauhantaa ja tunkemaan jotain vitun lasikuulia tyhjään muovipulloon.VITTU.

Mä kävelen niiden välissä autoon. Istun pakettiautossa niiden keskellä. Isällä on krapula ja pinna kireällä. Tämä on niin tätä. Mä laitan faijan kiusaksi radion tosi kovalle. Siellä soi Eppujen vuonna 85." Ei lopu täältä polle ei amfetamiini", mä laulan äidin korvaan tosi lujaa.

Jotenkin mä tajuan olevani jollakin psykoottisella matkalla. Mun todellisuudentaju on aika hukassa ja mä välillä joudun kuristavan pelon valtaan. Mä tiedän olevani heikoilla. Psyyke hajonnut kamasta, valvomisesta, rikollisesta elämästä ja psyykkaamisesta. Mua on henkisesti kohdeltu välillä kuin koiraa. Nyt yritän pitää raunioita kasassa.

Äiti ottaa mua kädestä kiinni:" Kyllä sä pärjäät. Aika auttaa." Mä nukahdan. Mä voisin nukkua ikuisesti. Voi kun voisi aina vain olla matkalla eikä koskaan tulla perille.

Se on loppu nyt! (Chipsi 17v.)

Mä työnnän kotiavaimen lukkoon ja käännän. Ei tapahdu mitään. Yritän uudestaan. Ei mitään. Jumalauta, ne on vaihtanut lukot. Potkaisen ovea. Ensin raivostun. Eihän ne voi tehdä noin. Estää mun pääsyn omaan kotiini. Missä mä nyt käyn suihkussa, syömässä ja lepäämässä? Sitten mä pelästyn. Ne on saanut tarpeekseen ja hylännyt mut. Mulla ei ole enää ketään eikä mitään. Olen tyhjän päällä.

Äiti vastaa puhelimeen töissä:" Me ei jakseta isän kanssa enää. Sua ei voi päästää enää yksin sisälle kotiin. Varastat kaiken minkä mukaasi saat. Käytät kotia hotellina, jossa käyt peseytymässä, syömässä, nukkumassa univelkoja pois ja pesetät vaatteesi. Sitten jaksat taas radalla piikittää itseäsi. Sulla on nyt vaihtoehtoina lähtö katkaisulaitokseen tai muutat mummin sekä ukin luo asumaan keski-Suomeen." -"Voi vittu", mä lataan ja lyön luurin korvaan.

Selvisi, että vanhempani olivat löytäneet vaihteeksi neulan mun tavaroiden seasta. Ne olisi päästänyt mut sisään käymään kotona ja suihkussa, mutta mua oltaisiin vahdittu kuin jotain rikollista. Mä hyppään seuraavaan bussiin ja painun takaisin mun oikean perheen luo. Tämä "karkoitus" pyörii mun päässä ja mulla on paha mieli. Soitan faijalle ja sovitaan, että pääsen käymään kotona seuraavana aamuna.

Mä makaan säkkituolissa kasettien ympäröimänä ja mankka kiinni korvassa. A KING OF THE HILL soi ja fiilis on CLEAR. Superfiilis, huippufiilis. Mä yritän unohtaa todellisuuden ja vetää lisää kamaa, että se onnistusi. Vedän liikaa ja fiilis meneekin överiksi. Otan Asperiinia päänsärkyyn. Kello lähenee kolmea yöllä. Koko aika päässä pyörii ajatus siitä, että olen koditon. Kuinka kauan tuo oikea perhe antaa mun pyöriä nurkissa? Mistä mä saan ruokaa? Rahaa? Ennen kaikkea mihin mä pääsen nukkumaan, lepäämään ja olemaan turvassa? Mun pää sekoaa koko ajan lisää ja ainoat kehen mä vielä luotan on äiti ja isä.

Mä jopa juon teetä, jossa piriä. Mä en saa oloani hyväksi ja pelkään koko ajan enemmän, että sekoan. Silti vedän jotain koko ajan. Vain aineet vaihtuvat. Ei ole rahaa joten päätetään kavereiden kanssa pölliä kaljaa kaupasta. Lätkäkassillinen ja pari koria kaljaa vaan kylmästi kassojen ohi. Tuntuu ettei ne vaan uskalla puuttua varastamiseen, vaikka huomaavatkin. Poltan pilveä ja juon lämmintä olutta. Tuntuu ettei mikään nouse päähän.

Astun kantakapakkaan ja mut toivotetaan tervetulleeksi tuttujen pöytään. Nämä kaverit eivät piikitä. Saankin kuulla siitä miten urpo olen, kun käytän kamaa. Mua haukutaan piripelleksi ja nistiksi. Saan lainaksi rahaa ja alan kumoamaan oluttuoppeja. Välillä käydään pihalla polttamassa pilveä. Fiilis alkaa kohentua ja koko porukka kutsutaan yhden tutun muijan luokse. Siellä virtaa viina, olut ja joku koko ajan työntää ladattua piippua käteen.

 

 

 

Jossain vaiheessa naapurit hermostuivat meteliin ja soittivat kytät. Paikalle pamahtaa 5 poliisiautoa ja 11 kyttää. Yksi kundi, Hyrrä kilahtaa täysin ja heittää poliiseista kaksi pihalle kämpästä. Samalla se vetää housut nilkkoihin ja pyllistää. Mä yritän puolustaa kavereitani ja alan aukomaan päätäni. Sitten me saadaankin kyytiä ja hävitään 6-0. Kyllä me hyvin vastaan pistettiin kuitenkin.

Putkassa ne irroittaa käsiraudat ja pistää kundit omaan koppiin ja mut sen toisen muijan kanssa omaan. Päivällä meidät tytöt päästetään vapaalle 13 aikaan. Mulla on aivan järkyttävä kankkunen. Kysellään kundien perään, mutta kytät toteaa, että: "Jätkät on enemmän sekaisin nyt kun tullessaan tänne." Yhden niistä on onnistunut luikkia sivuun ratsauksesta ja on saanut salakuljetettua pilveä selliin. Jätkät syö paloja biitistä eikä humalakaan ole vielä haihtunut nupista. Illalla mä lainaan lisää rahaa ja parantelen darraa sillä millä se on tullutkin.

Mä en ole nähnyt isää enkä äitiä ainakaan kahteen viikkoon. Mä olen joko pirissä, pilvessä tai kännissä. Tai kaikissa. Mä olen 17v. koditon narkomaani. Mä olen velkaa rahaa ja huumeita. Pelkään olla ihmisten seurassa, sillä alan olla todella vainoharhainen. Yhtenä iltan vedän kunnon töötit ja päätän yrittää puhuttaa isää niin, että saisin tulla takaisin kotiin asumaan. Isä on humalassa ja kertoo, että ikävöi minua, mutta äidin päätä ei enää käännetä.

Päivät menevät ostoskeskuksessa pyöriessä kuluttaen aikaa. Pesaisen kasvot ja kainalot kahvilan vessassa ja vaihdan puhtaamman näköiset vaatteet. Rahat riittävät yhteen kahviin. Olen uupunut, surullinen ja pelokas. Kaikki kärjistyy siihen, että istun juna-asemalla ja tuijotan ohi meneviä junia. En pysty hyppäämään junan alle. Junat kolistelevat ohi.

Jalat ovat painavat kun nousen rappusia kolmanteen kerrokseen. Soitan ovikelloa. Äiti avaa oven ja katsoo minua surullisesti. "Äiti, mä lähden mummolaan.Se on loppu nyt." Äiti purskahtaa itkuun.

Skitsoilua ja pelkotiloja (Chipsi 17v)

SE on saatanan keksintö. SE tuottaa mulle mielikuvien kautta suurta tuskaa, epätoivoa sekä suuren raivon tunteen itseäni ja SITÄ kohtaan. Eikä sille riitä, että se saa mut kääntyilemään tuskastuneena ja puremaan hampaitani yhteen niin että sattuu. SE saa mut huutamaan täyteen ääneen, itkemään ja hakkaamaan tyynyä.

Mitä jos SE saa vallan kokonaan musta? Psyyke hajoaa palasiksi kuin rikottu peili. En tunnista enää nimeäni. Hymyilen typeränä ja yritän rakentaa taloa tahdonvoimalla ja asua siinä. Mitä jos sekoan niin etten tajua olevani sekaisin?

Kaikki värkit ovat tukossa ja likaisia. Kaivelen roskiksia jos löytäisin parempia. Katson kuvaani peilistä. Silmät laihoissa kasvoissa ovat kauhuissaan olevan, nurkkaan ahdistetun eläimen silmät. Pupillit isot, mustat pallot. Huulet kuivuneet ja rohtuneet, koska en ole muistanut juoda pitkään aikaan. Iho täynnä märkiviä näppyjä ja rupia. Silmän aluset sinisen mustat. Näytän Zombielta. Kuolleelta. Ruumiilta. Haisen jopa kuolemalle.

Poliisit seuraa mua koko ajan ja kaikkialle. Ne esiintyy talonmiehen ja huoltomiehen vaatteissa. Talonmies pesee rappuja yötä päivää ja kuuntelee korva kiinni ulko-ovessa mitä mä touhuan. Oven edessä on kulunut ympyrä siitä hinkkaamisesta.

Yytsit saatana. Ne seuraa mua. Tiedän sen, koska vakoilen niitä näyteikkunoiden kautta. Ne ilmeilee ja vääntelee naamaansa. Yrittävät saada mut skitsoilemaan niin, että teen jonkun ison virheen tai sekoan. Ne haluaa mun kaman ja ne toivoo, että mä joutuisin lusimaan, ruumishuoneelle tai hullujenhuoneelle. Mitä tää kenellekään kuuluu? Mun maailma. Mun säännöt.

Mulla ei ole röökiä eikä rahaa. Mä poimin maasta röökin stumppeja ja poltan niitä. Sormet on ihan keltaiset nikotiinista ja kynnen aluset mustat liasta. Kädet tärisee. En muista koska olen viimeksi syönyt.Tai nukkunut. Kaikki aika menee vahtimiseen ja vakoiluun. Kotona seison yötä päivää ikkunan edessä ja kurkin sälekaihtimien väleistä. Kuka tulee naapuritalosta ulos. Kuka menee sisään? Onko tuo punainen auto parkissa sama kuin eilen?

Mä pelkään niin, että tärisen. Makaan eteisen lattialla sikiöasennossa ja samalla heijaan itseäni. Kyyneleet valuu pitkin poskia. Musertava tuska puristaa rintaa niin, että on vaikea hengittää. Miksi mua sattuu ja miksi satutan muita? Luoja auta, en selviä tästä yksin.

En uskalla enää vetää kamaa, koska pelkään sekoavani. En uskalla olla vetämättä. Mua oksettaa ja kaikki mitä saan juotua tulee vesiripulina ulos.Mun suonet kutisee ja niihin sattuu. Kipu on jomottavaa. Suonet huutaa kamaa. Mä en uskalla olla yksin itseni kanssa,mutta en voi mennä ulos ihmisten sekaankaan. Ne näkee mun läpi. Tietää mitä mä ajattelen ja tunnen. Kuinka heikko ja sekaisin mä olen. Nauravat selän takana ja osoittelevat. Supisevat ja tuijottavat niin, että käännän katseeni häpeissäni maahan.

Tähänkö on tultu? Tämän piti olla kivaa ja tapahtua vain silloin tällöin. Hallinnassa. Viihdekäyttöön. Piti pystyä lopettamaan milloin vain haluan. Hoitaa työt. Vaaleanpunaista pumpulihöttöä ja sateenkaaria. Luovuuden maksimointia. Sitä tosi elämää.

Istun juna-asemalla ja tuijotan ohi meneviä junia. Olen istunut täällä koko päivän. Yritän kerätä rohkeutta, sillä aion hypätä junan alle. Aion lopettaa tämän yksinäisen naisen shown. Junat kolistelevat ohi. Yritän nousta penkistä ylös. Joku pitää minua paikallaan. Painaa olkapäästä takaisin penkkiin. En saa edes tapettua itseäni.

Olen pohjalla

 

 

Alkoholistin tytär ja alkoholisti (Sirpa Johanna 43v.)

Lapsuuttani ja nuoruuttani varjosti isäni juominen. Hän oli alkoholisti. Tarkoitukseni ei ole syyllistää ketään. Haluan kuitenkin olla rehellinen ja kertoa omannäköiseni totuuden.

Isä oli selvinpäin mukava ja hyvinkin kiltti heppu, joka rakasti eläimiä ja luontoa. Hän oli ujo ja arka. Isä ei oppinut viihtymään kaupungissa, olihan hän ikuinen maalaispoika. Pienessä kaksiossa isä tunsi varmaan olonsa häkkiin suljetuksi eläimeksi. Hän kulki huoneesta toiseen ja ikkunasta ikkunaan. Isä rakasti olla matkalla, ei perillä päämäärässä.

Ilmapiiri kotona oli usein painostava, kireä, jännittynyt, salaileva, piilotteleva, pelokas ja tupakasta tunkkainen. Isä muuttui juodessa ihan eri ihmiseksi. Äänekkääksi, ilkeäksi, piikikkääksi ja riidanhaluiseksi. Kaikkien asioiden piti pyöriä vain isän ympärillä. Isän tunteet. Isän mielipiteet. Isä halusi. Nyt ja heti. Minä pelkäsin. Minä pelkäsin itseni puolesta.

Yritin lapsena olla hyvä ja kiltti tyttö. Pärjäsin koulussa. Sukulaiset kehuivat miten kohtelias ja hyväkäytöksinen olin. Eivät olleet ikinä kuulleet minun kiroilevan tai kiukuttelevan. Soitin poikkihuilua, hain ja pääsin musiikkiluokalle, aloin laulamaan kuorossa ja kokeilin Jazz balettia. Harrastukset mahdollistivat sen, että olin poissa kotoa kuulemasta riitelyä ja myös poissa pahan teosta ja huonoilta teiltä.

Kotona ollessani yritin aistia tuntosarvet koholla millä mielellä kukin oli. Pitääkö nyt hauskuuttaa? Olla pelle? Kaipaako jompi kumpi kuuntelijaa? Onko isä vihainen äidille? Silloin piti nimittäin äkkiä suunnata isän huomio muualle. Rukoilin mielessäni:" Auta Jumala.Anna isän raitistua!"

Olin ainoa lapsi ja tunsin olevani yksin ja yksinäinen. En puhunut kotiasioista kenellekään. Minua kehuttiin ikäistäni kypsemmäksi ja luotettavaksi pikku aikuiseksi. Luulin koko ikäni, että jos olisin ollut poika niin isä ei olisi juonut. Häpesin itseäni. Syytin itseäni siitä, että en pystynyt korjaamaan perhettäni. En pystynyt pelastamaan itseäni enkä isää viinalta.

Minulla oli lapsuuteni ja nuoruuteni aikana monenlaisia rooleja joiden avulla selviydyin. Sovittelija, lahjakas lapsi, isin tyttö, välissä seisoja, etana tuntosarvet koholla, pikku aikuinen ja kiltti tyttö. Murrosiässä minusta tuli suvun musta lammas ja syntipukki. Ensin minun piti lapsena pelastaa isä ja murrosikäisenä minusta tulikin pelastettava.

Murrosiässä minusta kasvoi itsetuhoinen, aikuisille haistatteleva, viinaa juova ja tupakkaa ketjussa polttava nuori tyttö. Minulla oli musta nahkatakki ja paljon meikkiä. Yritin herättää huomiota käytökselläni ja ulkonäölläni. Aloin kapinoimaan, en välittänyt koulusta ja tulin usein humalassa kotiin. Haistattelin isälle ja erityisesti yritin ärsyttää isää niin, että kävisi raivoissaan kimppuuni.

Riidat kärjistyivät niin pahoiksi, että päätin isän olevan vain ihminen jonka kanssa asuin samassa huoneistossa. Minun perheeni oli muualla. Ulkona ja kadulla.

Minä olen myös alkoholisti. Alkoholisti äiti. Raittiutta on kestänyt nyt 11v. Saadessani lapsia 17v. sitten yritin olla lapsilleni täydellinen äiti. Kaunis koti, hieno auto, täydelliset lapset ja täydellinen elämä. Menneisyydessä tapahtuneesta huumeiden käytöstäni ei puhuttu kenellekään. Häpeällinen, hirveä salaisuus.

Tunteitani ja herkkyyttäni olen aina turruttanut joko lääkkeillä, viinalla, huumeilla, työllä, kiireellä tai sairailla ihmissuhteilla.
 
Kotiäitiys ja alkoholismi. Itse tehtyjä soseita, leikkipuistoja, päikkäreitä ja Muskaria. Päiväkännejä, piilotettuja viinipulloja, krapuloita ja äänettömiä lupauksia lopettamisesta. Päässä kaikui huuto:"En halua olla kuin isä! Peli on vihellettävä poikki. Itse en pysty! Pelastakaa joku tervejärkinen lapseni minulta!"
Omassa elämässäni on siis myös asioita joita en voi saada tekemättömiksi, mutta myös asioita joista voin olla ylpeä.

Löysin 12 askeleen vertaistukiryhmän, ohjelman ja ihmiset.
Ryhmän tuella oivalsin ja uskalsin aloittaa oman toipumiseni. Ryhmässä uskallan tunnistaa ja tuntea erilaisia tunteita ja kokea niitä. Nyt uskon ettei minun tarvitse mielistellä eikä miellyttää ketään. Haluan ympäröidä itseni minua rakastavilla ja minut hyväksyvillä ihmisillä.

Tänään ajattelen, että olen ollut rohkea pikku tyttö ja sisukas nuori nainen. Kaikista vaikeuksista huolimatta tai juuri niiden vuoksi olen tänään se mikä olen. Olen ylpeä siitä mistä olen selviytynyt ja missä olen nyt. Kovasta elämästä ja rankoista kokemuksista huolimatta olen säilyttänyt uskoni huomiseen ja elämään. Opettelen rakkautta ja anteeksiantoa itseäni kohtaan.

En ymmärtänyt lapsena, että isän käytös ja alkoholismi eivät olleet minun vastuullani enkä myöskään aiheuttanut niitä. Ei ollut mitään väliä sillä mitä tein, ajattelin, sanoin, tunsin tai uskoin. Alkoholismi meidän perheessä pysyi ja sairastuttui minutkin. Isä ei raitistunut vaan kuoli verensyöksyyn ja rasvamaksaan 59v. Kuoli viinaan.

Isän kuolemaa edelsi rankka ja jatkuva juominen. Aamiainen koostui kahvista, Jaloviinasta, oluesta ja punaisesta Nortista. Niin myös lounas ja päivällinen. Kuoleman jälkeen löysin jääkaapista lasten sosepurkkeja. Niitäkään ei oltu syöty.

Tänään minulla on ikävä isää. Sitä oikeaa, aitoa isää, joka oli humalaisen isän sisällä. Sekoitus ilkikurista pikku poikaa ja vanhaa, viisasta miestä. Minä sain siitä isästä kiinni, kun isä oli selvä.

Isä oli ylpeä minusta. Isä olisi ylpeä minusta nyt. Jos isä eläisi, kertoisin, että juomiselle on vaihtoehto. Elämässä voi valita eikä tarvitse olla yksin. Eläisin omaa elämääni ja antaisin isän elää omaansa.

Minulla on isästä muisto. Samanikäisenä kuin minä nyt (43v.)Isä oli selvä, siististi pukeutunut, partavedeltä tuoksuva, karismaattinen, komea ja hauska oma itsensä. Isään ihastuttiin ja isän vitseille naurettiin. Isä osasi hurmata kaikki hellyyttävällä ujoudellaan ja rauhallisuudellaan.

Onneksi saimme isän kanssa kaikki asiat puhuttua ja sovittua. Ei ollut mitään anteeksipyydettävää tai annettavaa. Kaikki oli selvää meidän välillämme.

Olisinpa saanut pitää isän kauemmin elämässäni. Loppuaikoina isästä kehittyi hyvä kuuntelija ja häneltä löytyi aina aikaa minulle ja lapsille. Vanhin poikani (17v.) muistuttaa minua päivittäin isästä. Sama tumma, paksu tukka. Ujo, hymyilevä olemus. Ilkikuriset silmät ja hassut jutut joilla saa kaikki nauramaan.

Muistan isää lämmöllä ja rakkaudella. Jos olin surullinen tai muuten allapäin niin isä sanoi:"Häntä pystyyn ja antaa kavion paukkua!"

 

Ekat vedot & kuherruskuukausi pirin kanssa alkaa (Chipsi 17v)

Mä istun sängyn reunalla ja vedän hihan ylös. Puristan käteni nyrkkiin, sen verran, että suoni kohoaa pintaan. Pate työntää neulaa mun ihon läpi suoneen. -"Ai,saatana." Neula ei mennytkään oikeaan paikkaan. Se vetää neulan pois ja ja yrittää uudelleen. Nyt neula työntyy vaivatta suoneen ja ruiskuun valuu verta.Pate vetää mäntää vähän taaksepäin,varmistaakseen, että aine menee varmasti suoneen ja sitten työntää mäntää hiljalleen sisään päin.

Tunnen vahvan, vähän makean, imelän maun suussani ja samalla Pate vetää neulan pois. Koukistan kättäni ja ja tunnen kuinka kroppaan virtaa hyvän olon tunne, voimaa ja pirteyttä. Se alkaa varpaista ja nousee kihelmöiden ylöspäin. Sydän tykyttää vahvasti. Herään hiljalleen eloon. Hyvä olo tuntuu pumpulilta, joka kietoo pehmeyteensä. Olen suojassa ja kaikki on hyvin. Kaikki on oikeastaan TOSI hyvin. Mä leijun arjen yläpuolella eikä mikään ole ongelma. Huolet ei paina tai ainakin niihin keksii ratkaisun ja saa siten sen ongelman pois päiviltä.

Mä tunnen pystyväni mihin vain, jaksan kirjoittaa  täyspainoisesti, keskustella, piirtää ja saan musiikista tosi hyviä fiiliksiä. Jaksan painella menemään ja tehdä kaikkea. Ennen kaikkea elämä kiinnostaa mua ja tunnen halua elää. Mä tunnen olevani puhdas, hyvä ja tasapainoinen ihminen.
Mä olen niin vauhdissa. Silmät on kuin kaksi valtavaa, mustaa palloa. Elämä on ihanaa! Mun ystävät on ihania. Ihana Pate, kun tarjosi mun ekat. Mä ostan tätä kamaa lisää heti, kun saan työkkärirahat. Tarjoon kaikille. Mehän ollaan kaikki yhtä suurta perhettä.
Koko yö meni täällä Patella. Tänne tuli myös muuta lössiä. Osan oli ihania pörinä ystäviä ja osaa en tuntenut. Suskin kanssa istuttiin joko keittiössä tai vessassa. Me meikattiin, vaihdeltiin vaatteita ja huudatettiin musaa. "Mikä fiilis? Super fiilis!"

Päätettiin lähteä Hietsuun pitää kirpparia, että saadaan rahaa ostaa lirtsaa lisää. Laitettiin pöytä, tanko ja kamat esille. Oli kamalan kuuma.Jotain +48 astetta varmaan. Siellä oli kaikennäköistä jengiä ja myyntikojua. Ostin Suskille korviksen ja coctailkupin, jossa se voi väsätä töötit. Siis mun pää pyörii koko ajan pirissä.

20.00 tultiin takaisin Patelle ja mä vedin toiset. Katsoin Suskista mallia, kun se veti itse hihaan. Ei multa vielä onnistunut. Suski sitten löi ne. Sanoi,että mun pitää opetella piikittämään itse. Ei isommissa piireissä tykätä piikittää pikku tyttöjä. Jokainen hoitaa asian itse.

Ihanaa poreilla ystävien kanssa, mutta mä tykkään nyt vauhdissa istua pöydän ääressä yksinäni kirjoittamassa. Pöytä on täynnä kassuja, vihkoja, kyniä, filttereitä, kuppeja ja laseja joissa röökin stumppeja. Kirjoitan käsi kipeänä. Tekstiä vain syntyy. Ajatus juoksee virtana. Olen luova.
Musta tuntuu, että A on tunne- ja luoville ihmisille paras keksintö toteuttaa ja purkaa itseään. En aio luopua siitä. Ei huumeiden käyttö aina ole rumaa, iljettävää ja rikollista. Miksei kaikki ihmiset voisi vetää pirnaa? Maailma olisi niin paljon parempi paikka elää. Amfetamiini on  sateenkaaren kirkkaita värejä, saippuakuplia, pumpulia ja vaaleanpunaista hattaraa.

Mä olen löytänyt itseni. Olen rakastunut. En ihmiseen vaan huumeeseen.

Rakkaudesta raittiuteen (Sirpa Johanna 43v.)

Mietin niitä aikoja, kun alkoholi hallitsi elämääni. Avioliittoni oli kriisissä juomiseni takia, joka oli riistäytynyt täysin käsistä. Viikonloppu dogaaminen vaihtui joka iltaiseen tissutteluun ja pian juominen oli päivieni sisältö ja päämäärä. Lopulta join kotona kaiken mitä olin kaappeihini viikon aikana jemmannut ja illalla juomien loppuessa, hyppäsin taxiin ja ajoin johonkin avoinna olevaan räkälään jossa join lisää.

Naiseksi kestin uskomattomia määriä viinaa, mutta muisti alkoi mennä. Syyllisyys juomisesta ja sen vaikutuksista äitiyteen ja lapsiin kalvoivat. Olin koko ajan enemmän humalassa- räkä poskella. Selvin päin olo oli kuin helvetissä. Oma itse ja käytös kuvottivat. Fyysiset krapulat tarvitsivat lisää viinaa talttuakseen. Oksensin pitkien putkien jälkeen. Kasvoni turposivat. Itkin ja vihasin itseäni. Rukoilin, että löytäisin itselleni apua. Olin voimaton itseni ja alkoholin suhteen. Ystävästä oli tullut vihollinen.

Pojat olivat paljon hoidossa molempien isovanhempien luona. Kyllä pojilla on kuitenkin ikäviä muistoja lapsuudestaan. Sitä loputonta, kalvavaa syyllisyyttä jota lasteni takia tunnen milteinpä päivittäin, loiventaa vain ajatus siitä, että olen raitis tänään. Uudenvuodenaattona minut laitettiin valinnan eteen: joko viina tai perhe. Valitsin perheen, mutta raitistumiseni ei ollut silloin sydämestä lähtevä oma valintani vaan pakko jotta saisin pitää perheeni.

Juomattomuuden alkuajat olivat tuskaa. Halusin juoda enkä kestänyt katsella selvinpäin omaa tilannettani, itseäni ja elämääni. Kaikki asiat olivat sekaisin. Avaamattomia laskuja pinossa jossain poissa katseilta, koti joka kaipasi kunnon siivousta ja tärkeimmät lapset sekä parisuhde. Olin tuottanut valtavan pettymyksen läheisilleni juomisellani. Olin ollut huono äiti ja kamala vaimo.
Tuska puristi rintaa niin, että oli vaikea hengittää. ? Olin päässyt eroon huumeista. Mikä minua taas vaivaa? Miksi minuun sattuu ja miksi satutan muita? En selviä tästä yksin.

Alkuun juomisen himoni oli valtava ja läsnä koko ajan. Ajatukset pyörivät viinan ja humaltumisen halun ympärillä. Raittius oli pelkkää paskaa. Ihmisen kiduttamista. Holhoamista. Minulla oli liikaa aikaa. Juominen kaikkine sivuilmiöineen oli täyttänyt niin arjen kuin viikonloput, juhlapyhät sekä loma-ajat. Haaveilin juomisesta ja yritin saada "lupaa" juomiseen. Ajattelin, että elämä ei ollut elämää ilman viinaa. Elämä tulisi olemaan tästä eteenpäin täydellisen tylsää.

Selvänä ollessani en jaksanut hoitaa sosiaalisia suhteitani. Humalassa soittelin kännipuheluja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Kun minulla oli asiaa niin vähät välitin nukkuiko joku. Vain minä olin tärkeä- maailman tärkein ihminen. Ymmärsin, että sosiaalinen verkostoni koostui juovista ihmisistä. Välit lapsiini olivat kireät ärtyvyyteni ja lyhyen pinnani takia. En jaksanut enkä halunnut olla läsnä. "Miksi elän?" "Mitä tällä elämällä pitäisi tehdä?"

Pysyin sitkeästi selvinpäin. Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Nyt viime uutenavuotena tuli täyteen 11. vuosi raittiina.

Mitä sitten tuli viinan ja juomisen tilalle? Tärkeintä oli, että jätin ihmiset jotka joivat ja joiden seurassa olisin ratkennut juomaan. Olin pitkään ilman ystäviä. Eristäydyin muista. Pelkäsin enkä luottanut ihmisiin. En pitänyt ihmisistä. Kärvistelin yksin.

Pikku hiljaa löysin musiikin. Musiikki herätti minussa vahvoja tunteita, muistoja ja ajatuksia joita en nyt voinutkaan turruttaa viinalla. Aloin lukemaan kirjoja. Löysin kirjoittamisen uudelleen. Aloin nauttimaan lasteni seurasta ja löysin sisältäni tasapainoisen äidin, joka osasi asettaa turvalliset rajat, rakasti ja toimi aikuismaisesti eikä yrittänyt olla lapsen tasolla toimiva "kaveri".

Parisuhteeni mieheni kanssa parani. Aloimme puhumaan toisillemme tärkeistä asioista ja tunteistamme. Mitä me halusimme tahoillamme elämältä? Tältä suhteelta? Läheisyytemme lisääntyi ja aloimme hyväksymään toisemme sellaisina kuin olimme.

Nykyisin perheessämme näytetään tunteita avoimesti. Kaikenlaisia tunteita: rakkautta, hyväksyntää, kiukkua, pahaa mieltä ja iloa. Pussaillaan, halataan, paiskotaan ovia, kinastellaan, kikatellaan ja välillä huudetaan naama punaisena. Meillä saa näkyä, kuulua ja puhua.

Nautin luonnosta ja vuodenaikojen vaihtelusta. Ennen päihtyneenä en edes huomannut mikä
vuodenaika tai millainen ilma ulkona oli. Rakastan hyvää ruokaa ja sen kyllä huomaa. Viihdyn nykyisin myös hiljaisuudessa vaikka mökin rauhassa ihan yksikseni.

Tietenkään se ei aina onnistu, mutta olen opetellut olemaan läsnä. Läsnä itselleni ja läsnä lapsilleni, aviomiehelleni ja seurassani oleville ihmisille. Silloin yritän pysähtyä ja keskittää ajatukseni ja huomioni kokonaan käsillä olevaan tilanteeseen tai ihmiseen. On hetkiä jolloin pienin lapsistani kömpii viereeni ja tulee kainaloon. Silitän kädellä hänen pitkää tukkaansa tai  supatan korvaan. Ei ole kiire minnekään. Joskus taas kikatamme niin, että vatsaan sattuu.

Hyviä muutoksen askelia raittiuden tiellä. Eräänä päivänä huomasin, että pakotettu raittius oli muuttunutkin minun omaksi  valinnakseni olla raitis. Ihan itseni takia. Ymmärsin, että en voi enää koskaan juoda. En edes yhtä saunakaljaa. Jos juon, se koituu kuolemaksi. Eli loppuelämäni on rakkautta raittiuteen.

Parhaita asioita on ollut se, että lopetin juomisen ja se, että löysin 12 askelta, ohjelman, toipumistyökalut ja ryhmän. Ryhmä on paikka jossa voin ajatella ääneen, näyttää heikkouteni, puhua omavoimaisuudestani ja ennen kaikkea olla kaltaisteni seurassa, kokien rakkautta ja antaen rakkautta.

Kiitos