Rakkaudesta raittiuteen (Sirpa Johanna 43v.)

Mietin niitä aikoja, kun alkoholi hallitsi elämääni. Avioliittoni oli kriisissä juomiseni takia, joka oli riistäytynyt täysin käsistä. Viikonloppu dogaaminen vaihtui joka iltaiseen tissutteluun ja pian juominen oli päivieni sisältö ja päämäärä. Lopulta join kotona kaiken mitä olin kaappeihini viikon aikana jemmannut ja illalla juomien loppuessa, hyppäsin taxiin ja ajoin johonkin avoinna olevaan räkälään jossa join lisää.

Naiseksi kestin uskomattomia määriä viinaa, mutta muisti alkoi mennä. Syyllisyys juomisesta ja sen vaikutuksista äitiyteen ja lapsiin kalvoivat. Olin koko ajan enemmän humalassa- räkä poskella. Selvin päin olo oli kuin helvetissä. Oma itse ja käytös kuvottivat. Fyysiset krapulat tarvitsivat lisää viinaa talttuakseen. Oksensin pitkien putkien jälkeen. Kasvoni turposivat. Itkin ja vihasin itseäni. Rukoilin, että löytäisin itselleni apua. Olin voimaton itseni ja alkoholin suhteen. Ystävästä oli tullut vihollinen.

Pojat olivat paljon hoidossa molempien isovanhempien luona. Kyllä pojilla on kuitenkin ikäviä muistoja lapsuudestaan. Sitä loputonta, kalvavaa syyllisyyttä jota lasteni takia tunnen milteinpä päivittäin, loiventaa vain ajatus siitä, että olen raitis tänään. Uudenvuodenaattona minut laitettiin valinnan eteen: joko viina tai perhe. Valitsin perheen, mutta raitistumiseni ei ollut silloin sydämestä lähtevä oma valintani vaan pakko jotta saisin pitää perheeni.

Juomattomuuden alkuajat olivat tuskaa. Halusin juoda enkä kestänyt katsella selvinpäin omaa tilannettani, itseäni ja elämääni. Kaikki asiat olivat sekaisin. Avaamattomia laskuja pinossa jossain poissa katseilta, koti joka kaipasi kunnon siivousta ja tärkeimmät lapset sekä parisuhde. Olin tuottanut valtavan pettymyksen läheisilleni juomisellani. Olin ollut huono äiti ja kamala vaimo.
Tuska puristi rintaa niin, että oli vaikea hengittää. ? Olin päässyt eroon huumeista. Mikä minua taas vaivaa? Miksi minuun sattuu ja miksi satutan muita? En selviä tästä yksin.

Alkuun juomisen himoni oli valtava ja läsnä koko ajan. Ajatukset pyörivät viinan ja humaltumisen halun ympärillä. Raittius oli pelkkää paskaa. Ihmisen kiduttamista. Holhoamista. Minulla oli liikaa aikaa. Juominen kaikkine sivuilmiöineen oli täyttänyt niin arjen kuin viikonloput, juhlapyhät sekä loma-ajat. Haaveilin juomisesta ja yritin saada "lupaa" juomiseen. Ajattelin, että elämä ei ollut elämää ilman viinaa. Elämä tulisi olemaan tästä eteenpäin täydellisen tylsää.

Selvänä ollessani en jaksanut hoitaa sosiaalisia suhteitani. Humalassa soittelin kännipuheluja mihin vuorokauden aikaan tahansa. Kun minulla oli asiaa niin vähät välitin nukkuiko joku. Vain minä olin tärkeä- maailman tärkein ihminen. Ymmärsin, että sosiaalinen verkostoni koostui juovista ihmisistä. Välit lapsiini olivat kireät ärtyvyyteni ja lyhyen pinnani takia. En jaksanut enkä halunnut olla läsnä. "Miksi elän?" "Mitä tällä elämällä pitäisi tehdä?"

Pysyin sitkeästi selvinpäin. Päivistä tuli viikkoja, viikoista kuukausia ja kuukausista vuosia. Nyt viime uutenavuotena tuli täyteen 11. vuosi raittiina.

Mitä sitten tuli viinan ja juomisen tilalle? Tärkeintä oli, että jätin ihmiset jotka joivat ja joiden seurassa olisin ratkennut juomaan. Olin pitkään ilman ystäviä. Eristäydyin muista. Pelkäsin enkä luottanut ihmisiin. En pitänyt ihmisistä. Kärvistelin yksin.

Pikku hiljaa löysin musiikin. Musiikki herätti minussa vahvoja tunteita, muistoja ja ajatuksia joita en nyt voinutkaan turruttaa viinalla. Aloin lukemaan kirjoja. Löysin kirjoittamisen uudelleen. Aloin nauttimaan lasteni seurasta ja löysin sisältäni tasapainoisen äidin, joka osasi asettaa turvalliset rajat, rakasti ja toimi aikuismaisesti eikä yrittänyt olla lapsen tasolla toimiva "kaveri".

Parisuhteeni mieheni kanssa parani. Aloimme puhumaan toisillemme tärkeistä asioista ja tunteistamme. Mitä me halusimme tahoillamme elämältä? Tältä suhteelta? Läheisyytemme lisääntyi ja aloimme hyväksymään toisemme sellaisina kuin olimme.

Nykyisin perheessämme näytetään tunteita avoimesti. Kaikenlaisia tunteita: rakkautta, hyväksyntää, kiukkua, pahaa mieltä ja iloa. Pussaillaan, halataan, paiskotaan ovia, kinastellaan, kikatellaan ja välillä huudetaan naama punaisena. Meillä saa näkyä, kuulua ja puhua.

Nautin luonnosta ja vuodenaikojen vaihtelusta. Ennen päihtyneenä en edes huomannut mikä
vuodenaika tai millainen ilma ulkona oli. Rakastan hyvää ruokaa ja sen kyllä huomaa. Viihdyn nykyisin myös hiljaisuudessa vaikka mökin rauhassa ihan yksikseni.

Tietenkään se ei aina onnistu, mutta olen opetellut olemaan läsnä. Läsnä itselleni ja läsnä lapsilleni, aviomiehelleni ja seurassani oleville ihmisille. Silloin yritän pysähtyä ja keskittää ajatukseni ja huomioni kokonaan käsillä olevaan tilanteeseen tai ihmiseen. On hetkiä jolloin pienin lapsistani kömpii viereeni ja tulee kainaloon. Silitän kädellä hänen pitkää tukkaansa tai  supatan korvaan. Ei ole kiire minnekään. Joskus taas kikatamme niin, että vatsaan sattuu.

Hyviä muutoksen askelia raittiuden tiellä. Eräänä päivänä huomasin, että pakotettu raittius oli muuttunutkin minun omaksi  valinnakseni olla raitis. Ihan itseni takia. Ymmärsin, että en voi enää koskaan juoda. En edes yhtä saunakaljaa. Jos juon, se koituu kuolemaksi. Eli loppuelämäni on rakkautta raittiuteen.

Parhaita asioita on ollut se, että lopetin juomisen ja se, että löysin 12 askelta, ohjelman, toipumistyökalut ja ryhmän. Ryhmä on paikka jossa voin ajatella ääneen, näyttää heikkouteni, puhua omavoimaisuudestani ja ennen kaikkea olla kaltaisteni seurassa, kokien rakkautta ja antaen rakkautta.

Kiitos